Täällä istun nyt sielu sykkyrällä, koska voi kuinka pieni ja silkinmusta minun pikku Myttyni olikaan kymmenen vuotta sitten! Sydän sulaa.
Nykyään fröyvä on jonkun verran - ei järin paljon, mutta kuitenkin - suurempi ja hiukan harmaampi, mutta häntä, se se heiluu aivan entiseen malliin, ja samalla tavalla teputtaa etukäpälillään Mytty joka aamu yhäti, kuin tuossa videolla pehmokuutiolla leikkiessään.
Ei tässä muuta, mutta loppukaneettina tähän tämä ajatus: videoikaa ihmiset rakkaitanne. Ottakaa vaikka pikselöityneitä kännykameravideoita. Ne videot ovat kultaa.
Ja leppoisaa pääsiäistä :)
Kikin Seikkailut osa n+1
Kiki Pop vetää pystypainia Pööpin kanssa Pertunmaalla
Taskuraketti Lulan Agiliidot
tai ehkä sittenkin vain isin kainalossa pötköttelyt...?
Mytty The Diva Is The Prettiest and It's Official
Arvatkaa kuka on Suomen Muotovalio.
Vili-Paapan Viidestoista Vuosi Käyntiin!
Pomppu se ei tästä papasta ensimmäisenä lopu!
Toivon mukaan pikaisiin kuulumisiin!
- terveisin Tomulan Poppoo
Ja myöhässä, mutta kuitenkin. Mytty kävi Ahvenanmaalla, ja siinä sivussa kävi näyttämässä kiiltävää pienen mutu-kalan kylkeään Eckerön koiranäyttelyssä, täten avaten veteraani-"uransa" - Mytty täytti helmikuussa 8v. ja siirtyi virallisesti veteraani-ikään. Erään kohtuu epäonnistuneen tammikuisen Kajaanin keikan jälkeen lupasin nimittäin Mytylle, ettei sen tarvitsisi enää ikinä mennä kylmässä paikassa/kylmällä säällä kehään, ja että seuraavan kerran hän menisi muutenkin kehään vasta veteraani-iässä. Onnistuin pitämään lupaukseni, ja lunastin sen myös. Ahvenanmaalla syyskuun viimeisenä viikonloppuna paistoi aurinko täydeltä terältä ja varsinkin sunnuntaina suorastaan kuumasti. Emme suinkaan valita.
Tämä Ahvenenanmaan visiitti syksyllä alkaa muodostua traditioksi. Nyt oli allekirjoittaneella kolmas vuosi putkeen, mutta olemme varsinaisia aloittelijoita muutamiin muihin verrattuna. Koiranäyttely Eckerössä on oiva tekosyy lomaviikonlopulle lenseässä meri-ilmastossa. Tuleepahan lähdettyä ja tehtyä jotain, köh, hyödyllistä, siinä sivussa.
Tässä nykyisin melko harvinainen näky, nimittäin Mytty kehässä! (Vielä harvinaisempaa näkyä, nimittäin Tiina kehässä, ei tullut ikuistettua, vaikka todistetusti paras narttu-kehässä tämäkin ihme nähtiin) Tilaisuuden tarjoutuessa nimittäin työnsin Mytyn välittömästi osaavampiin käsiin, eli itse kasvattajansa Taru Uutun hyppysiin. Kiitos Tarulle esityksestä ja tuloksesta, ja koirastakin vielä kerran.
Lepuuttakaa silmiänne näissä kauniissa kaarissa. Niin teki kai tuomarikin...
... koska Mytty sai NÄIN SUUREN ROSETIN. Koska hän oli PARAS VETERAANI. Mikä tarkoittaa, että hän oli ihan paras, oikeasti. Tulos oli siis hieno VET-ERI SA PN4 ROP VET.
Myttyhän on minunkin mielestäni koiristani ehdottomasti kaunein, erittäin tasapainoinen ja rotumääritelmän mukainen kokonaisuus, jolla on viehättävän ilkikurinen ilme ja parin tuomarin mielipiteistä huolimatta juuri hyvät, ilmeikkäät korvanlerpakkeet. Ja tuo väri! Huokaus. Musta väri ei kuulemma ole oikein ihmisten mieleen, mustat koirat jäävät löytölöihin helpommin kuin muun väriset, mutta jos minun pitäisi valita mieluisin väritys, se olisi kyllä juuri musta. Tai ainakin tällainen melkein-musta, kuten Mytyn kiiltelevä turkki, joka puolivuosittaisen shampoopesun avulla saa koiran näyttämään kiillotetulta eebenpuupatsaalta.
Tehtiin Oolannissa muutakin kuin pönötettiin kehässä. Käytiin tietysti seikkailemassa esim. satumaisella kallioisella rannalla (joka kuuluu mökkikylämme omistukseen. Siksi meidän mökkikylä on paras.) Rannalla rakenneltiin kivitorneja ja etsittiin hienoja kiviä ja keppejä, koska oli ehkä hienoin sää, paitsi Mytyn mielestä ilma olisi voinut olla vähemmän kiireistä. Brassitovereiden Endin ja Ruun juoksennellessa ees taas, seniori-statuksestaan kiinni pitävä Mytty etsi aurinkoisinta ja tuulensuojaisinta paikkaa lämpöisiltä kallioilta. Vanhojen luiden kolotus tulee ennaltaehkäistä.
Diivan elkeitään Mytty ei hylkää edes metsässä. Mama löysi metsästä jonkun ihme kannon ja yritti ryökäle ottaa siitä Mytytöntä kuvaa. Turha luulo! Vasemmasta takakulmasta kuvaan ninjasi musta, välinpitämätöntä teeskentelevä pikkukala. Tässä hän etutalalla niin kuin pitää ja tuo mitätön puu tuossa sivussa. Phyh.
"Anna huutia pennulle!" No Myttyhän antaa. Ruusta se on kivointa!
Mytyn "lapsirakkaus" ei koskaan lakkaa liikuttamasta minua. Viikonloppuna Mytty innostui lopulta, Ruun (Monsterosa Super Princess Peach) väsymättömän houkuttelun kannustamana, leikittämään kakaraa. Pentujen ja keskenkasvuisten koirien kanssa Mytyllä tuntuu olevan lehmän hermot ja kiven kärsivällisyys. Erityinen pehmyt kohta hällä tuntuu olevan pieniin tyttöihin.
Oli Mytyllä kolmaskin tärkeä tehtävä matkalla, Ruun huudittamisen ja erityisen kauniina ja esteettisenä olon lisäksi. Hän oli Endin (Enare do Tingui) henkisenä tukipylväänä automatkojen aikana, ja vähän muutenkin. Nuori latinomies kun vielä tutustuu Suomen moninaisiin kummallisuuksiin, niin siinä on hyvä olla pieni emäntä apuna. Pieni emäntä olikin esimerkillinen. Pois jonnekin oli jäänyt kotioloissa toimitettava ykkösduuni eli kaiken olemattomankin vahtiminen ja siitä mölyapinointi, ja loma-Mytty olikin leppoisa ja iloinen pyllynheiluttelija, joka ei taatustu yhtään turhaa törähdystä päästänyt äänijänteistään. Myttysen kanssa oli ilo matkustaa!
Menestyjät mökkimme terdellä. Mytty, Endi ja Ruu.
Ehdimmepä vielä kotimatkan varrella, matkalla lauttasatamaan, piipahtaa Bomarsundin linnoituksen raunioilla piknikillä (NAM!) ja pienellä kävelyllä. Mytty poseerasi supermallin elkein komeassa ympäristössä, hyytävän merituulen hyväilyssä.
FIERCE. Mytty omistaa linnoituksen.
Ce'st moi. Ce'st the nättiest bitch. Ja mulla on kovaäänisin villapaita. Så där!
Minä ja pieni lohensukuinen, kirkkaissa ja kylmissä vesissä viihtyvä vikkeläliikkeinen pikku mutu-kala! Kuva © Mirjami Holopainen (Ruun omistaja :) )
Ensi vuonna taas. Tuo omenapuiden ja punaisten kallioiden saari kutsuu aina uudelleen.
ps. Seuraavaksi Mytty koristaa kehää (ja sen mamma "koristaa" kehän reunaa) 6.12. Helsingissä. En tiedä, mikä kärpänen minua pisti, mutta sinne on koira ilmoitettu ja nyt ihmetellään että mitä sitä tulikaan tehtyä. No, onpahan taas tekosyy matkustaa Mytyn kanssa kahden <3 ja kuluttaa veronpalautukset koirakamoihin Messarin übertarjonnassa.
pps. Puolet kuvista © Heidi Kykkänen, jonka tarkkasilmäiset ehkä jo huomasivatkin vesileimoista!
]]>
Prinsessa Lula kahden päivän ikäisenä.
Hän oli Mytyn ja Batmanin (Ylladian Ouragan) lemmen hedelmä. Katsokaa nyt tätä rakastunutta nuorta paria!
Lula syntyi vähän ennen aamuseitsemää, lämpimänä elokuun yönä, viimeisenä tumman Meri-siskonsa ja mustan Jali-veljensä jälkeen. En odottanut enää yhtään pentua syntyväksi ja ihailin pieniä tummajaisia Mytyn nisillä aterioimassa, kun Mytty yhtäkkä päätti äkistää ilmoille vielä todella omituisen näköisen, minipienen vaaleanpunaisen knöllin sikiöpusseissaan. Hetken aikaa luulin, että kyseessä on epämuodostunut pentu - mutta se olikin Lulan pieni pylly. Kun pentu putkahti kokonaan maailmaan, olin ihanstuksesta mykkänä. Se oli niin pieni ja täydellinen! Pienet pinkit tassut kuin pikkuiset vattumarjat ja maailman pikkisin vaaleanpunainen kirsu. Tiesin samalla hetkellä, että tämä pieni tyttö oli se, joka jäisi kotiin, vaikka alun perin olin haaveillut riistanvärisestä nartusta. Meri oli riistanvärinen narttu, mutta jostain syystä tämä onnettoman pikkuinen nyytti tuntui olevan se "minun koirani".
Lula oli alusta saakka oman tiensä kulkija. Se valvoi, kun tummat sisaret nukkuivat, ja nukkui, kun sisaret söivät. Mytty raukalla ei ollut hetken rauhaa, kun Lula oli hillumassa toisten nukkuessa ja päin vastoin. Koska Lula söi usein eri aikaan kuin Jali ja Meri, olemattoman kokoinen hiukkanen kasvoi nopeasti aikamoiseksi pulleroksi, koska sen ei koskaan tarvinnut kilpailla parhaasta nisästä...
Possut rivissä: Lula, Meri ja Jali. Syyskuu 2009 oli myös lämmin ja aurinkoinen.
Tämä punkeroinen mastiffinalku on itse asiassa Lula noin 6vk!
Lula ei ole koskaan ollut ruoan suhteen nirso. Check out my salad, I hunted it down myself!
Camel Boots-astenteesta ("tyypeille jotka kulkevat omia polkujaan!") huolimatta Lulasta kasvoi reipas, innokas ja varsin säpäkkä pieni otus. Paino sanalla pieni - vaikka Lula oli jossain vaiheessa pentueen paksuin tunkero, se lopetti kasvamisen äkkiä joskus viiden kuukauden paikkeilla ja siihen jäi. Säkää tuli arviolta 32cm ja painoa kolme kiloa. Äitini tykkää ottaa tästä yleensä kunnian. Hän on kuulemma supattanut Lulalle, kun se oli vielä vauva, että jäisi pieneksi ja ikuiseksi vauvaksi. Lula ilmeisesti kuunteli, ja minä ihmettelin kesäkeijun kokoista lauman kuopusta.
Pienestä koostaan huolimatta Lula on aika turbo!
... eikä häntä elämän karikot ja koskikohdat paljoa heittele (ja vaikka heittelisikin vähän, niin surkealla vinkunalla ja märillä silmänmollukoilla kyyneleisesti tuijottamalla pääsee aina jonkun syliin ja kainaloon).
Lula osoittautui esimerkiksi agilityssa aikamoiseksi tykiksi. Lula-keiju on todella nopea ja innokas oppimaan asioita, tosin ilmeisesti saksanpähkinän kokoiset aivot toimivat haukan nopeudella, sillä turhautuminen tulee toisinaan sekunneissa ja siitä sitten seuraa ärjymistä ja mammalle kiroilua ja kaikenmoista tärinää.
Agility jäi kuitenkin pois pari vuotta sitten, kun aivan rutiinisydänkuuntelussa eläinlääkäri pysähtyi kuuntelemaan pitkäksi aikaa, ja kysäisi sitten, että onko kukaan toinen eläinlääkäri aiemmin sanonut että sydämestä kuuluu sivuääni. No ei ollut sanonut. Tämä tapahtui huhtikuun lopulla ja kesäkuun alkuun oli varattu sterilointi, jolloin pyysin lääkäriä kuuntelemaan sydämen uudelleen, ja lääkäri totesi että kyllä, selvä sivuääni on kuultavissa. Leikkauksen jälkitarkissa vielä kolmas lääkäri totesi saman. Lulalla on siis jonkinasteinen sydänvika. Se ei ole oirehtinut sitä mitenkään, mutta päätin silti jättää urheilun vähemmälle. Päätöksen jättää Lula jalostuksen ulkopuolelle tein jo pelkästään sen koon ja päälakiaukileen vuoksi (niille, joille päälakiaukile ei ole tuttu termi, kerrottakoon, että koirasikiöillä, niin kuin ihmissikiöilläkin, pääkallon luut eivät vielä kohdussa ole luutuneet yhteen, ja päälaella on pehmeä, luuton aukile, kunnes luut kasvavat yhteen. Lulalla näin ei käynyt ja sille jäi pieni aukko päälaelle.) Lisäksi Lulalla on lasiaisenrappeuma, viitteitä kaihista ja CDA eli niin sanottu sinisen karvan syndrooma, jota esiintyy diluutiovärisillä koirilla, ja Lulan kaunis isabella-väritys on ikävä kyllä diluutioväri (sen voi päätellä jo Lulan suloisesta lilasta nenästä - diluutiokoirien kirsu ei ole musta, vaan väriin sointuva, "haalistunut" versio). Kiitos CDA:n, Lula pudottaa pepusta, vatsasta, kaulasta, niskasta ja hännästä kaikki karvat, kun talven kylmät saapuvat (en ole koskaan väittänyt, että tässä olisi mitään logiikkaa muutenkin kylmäisen koiran kannalta!). Toistaiseksi kesän lämpimät ovat kasvattaneet turkin takaisin, mutta jonain päivänä Lula kaljuuntuu todennäköisesti pysyvästi. Mutta minulla on jo suunnitelma valmiina: tilaan Lulalle Ugly Underwearilta karsean kauniita kalsariasuja olovaatteiksi.
Lula on siis varsinainen maanataikappale. Ja juuri siksi varmasti niin mahdottoman rakas ja ihmeellinen!
Pienellä koiralla on suuri persoona: se on aina iloinen ja innokas, juoksee mukana lenkillä kymppikilsan, tappaa leluja, suukottaa miljoonaa ja hymyilee pikkuisen kuonon täydeltä, kun on oikein iloinen. Lula tykkää nukkua mieluiten jonkun vieressä, ja nykyään suosikki tuntuu olevan Kiki Pop. Pikkusisko Pop on suuri lämmitetty patja Lula-höttiäiselle.
Äiti ja tytär, Kiistämätön Kuningatar ja Prinsessa Pikkuherne, tai Majakka ja Perävaunu eli mamman silmäterät.
Mikäs hiisi tämä tässä on? *epäilevä silmien siristys* Ai, se on vinttikoira. Kiva. Saa tulla. Prinsessa Lula hyväksyy uuden alamaisen hoviinsa. (Lulan ja Kikin ensikohtaaminen - Kiki on joskus ollut Lulaa pienempi! Mieli menee nurin!)
Tämä on siis Lulan synttäripostaus - SinttiKirppuHiukkanen täytti 9.8. 2014 viisi vuotta!
What did my hands do before they held you?
- Sylvia Plath
]]>
No se laulaminen sitten ja sen ihanuus, siitä voivat koirat olla eri mieltä (ja naapurit). Esimerkiksi tarina Mytyn hakureissulta Lempäälästä. Mukana huhtikuussa 2006 olivat molemmat siskot. Tuire ajoi autoa ja Taru oli takapenkillä ja Mytty minulla sylissä pelkääjän paikalla. Kahdeksan- ja puoliviikkonen noenmusta rämpylä nukkui muuten autuasta unta, paitsi joka kerran, kun alitimme sillan, Mytty havahtui ja katsoi ihmeissään yli kulkevaa varjoa. Ehkä neljännen sillan jälkeen aloin laulaa Mytylle tuttua lastenlaulua.
koska kuuntelimme Keanen ensimmäistä levyä "Hopes and Fears" äidin autoradiosta automatkoilla, ja Mytty tapasi nukkua pienellä kippuralla sylissäni, käteni suojaavasti pienen lämpöisen pennunkehon ympärillä.
Vilistä minulla on hyvin samanlaisia muistoja pitkiltä bussimatkoilta Joensuuhun. Kuuntelin musiikkia mp3-soittimeltani ja liitelin hengessäni, ja Vili nukkui sylissäni tiivillä kiepsulla. Vili on italiaanoksi isokokoinen poika, mutta olen aina hämmästellyt, kuinka pieneksi keräksi se pystyy kääriytymään. Peittelin Vilin syliini takillani tai kaulahuivillani ja kuuntelin Low:ta.
Partly hate to see you grow
And just like your baby shoes
Wish I could keep your little body
in metal
Kenties makaaberit sanat (Low on ihanan hyytävän kaunista musiikkia tekevä bändi) mutta siltähän koiran omistaminen tuntuu: että ystävä ei ikinä tulisi vanhaksi, että sen saisi pitää ihmisiän ainakin, nuorena ja terveenä, aina rinnalla. Varsinkin, kun olin menettänyt isoveljensä Maxin niin äkillisesti, halu säilöä Vili jonnekin turvaan oli pakottava.
No, Lulan kohtaloksi koitui syntyä noin 11kk avioon astumiseni jälkeen, ja heitimmekin perheen kesken huulta, että tämähän meni niin kuin ennen vanhaan, että vajaa vuosi liitossa ja heti tulee perheenlisäystä. Lula on siis "oma kasvattini", Mytyn ja sulhonsa Batmanin (Ylladian Ouragan, terkkuja isille <3) rakkauslapsi. Olimme muuttaneet uskomattoman idylliseen omakotitaloon, olimme vastahäineitä ja ehkä maailman paras bändi Wilco oli tulossa ensimmäistä kertaa ikinä Suomeen keikalle ja oma koirani tekisi minulle omia pentuja. Elämä oli aikamoista juhlaa. Yllättäen vietimme ison osan odotus-, synnytys-, ja pentuajasta Wilcoa kuunnellen. Lula oli kahden viikon ikäinen, kun Taru-täti tuli vahtimaan häntä ja Jali-veljeä ja Meri-siskoa ja mami ja isi viilettivät Helsingin Juhlaviikoille fiilistelemään Wilcon FIRST EVER suomen keikkaa.
Kun Lulan sisaret olivat muuttaneet omiin koteihinsa, paijasin usein pientä vaaleanpunaista unelmien täyttymystä, Lula-vauvaa, kainalossani ja lauloin sille Wilcon "My Darling"- tuutulaulua.
Go back to sleep now my darlin'
And I'll keep all the bad dreams away
Breathe now, think sweet things
And I'll think of all the right words to say
Because we made you, my darlin'
With the love in each of our hearts
We were a family, my darlin' right from the start
Grow up now, my darlin'
Please don't you grow up too fast
And be sure, darlin'
To make all the good times last
Because we made you, my darlin'
With the love in each of our hearts
We were a family, my darlin' right from the start
Myönnän, olen ihan pohjattoman lässy ihminen ja minulla ei ole mitään rajaa, mitä tulee koiriini ja niistä fiilistelyyn.
Kikin ensimmäinen biisi oli riipaiseva Doves:in "Kingdom of Rust", koska sinä lämpimänä toukokuisena aamuna, kun lähdin ajamaan Fifillä pihasta kohti Kiuruvettä, se oli ensimmäinen kappale, joka pyörähti soimaan radiosta. Kaihoisa säestys "It takes an ocean of trust", oli jotenkin sopivaa, kun matka oli hakemaan uutta koiranpentua perheeseen. Tällä säestyksellä sitten tuli pieni keltasilmäinen tiikerilapsi, simmut ymmyrkäisinä, ihan uuteen paikkaan opettelemaan yhteiseloa uusien ihmisten ja itskujen kanssa.
Nyt kun Kiki Pop on jo iso tyttö, epävarmuus ja kaihoisuus ovat kaikonneet, ja se kappale, joka saa minut sekä nauramaan että tihertämään itkua, koska Kiki Pop, on the Crashin "Star". Kappale on itkettänyt minua ennenkin, tosin koiriin liitymättömästä syystä (vaikka video onkin kerta kaikkiaan liikkis!! ks. linkki, jos et tunne videota.) - ilosaarirockin portilla sattuneen raivostuttavan sekaannuksen tähden myöhästyin The Crashin keikalta joskus kivikaudella. Seisoin jumissa vielä lippujonossa, vaikka minulla olikin ranneke, kun ne alkoivat soittaa - ja aloittivat Star:illa, ja pillahdin itkuun silkasta raivosta siinä jonossa ja sätin sitten järkkärit sinipunaisiksi ja juoksin festarialueen halki traagisesti kyynelnorot pitkin ohimoita ja näinhän kuitenkin ainakin 2/3 keikasta mutta voih, Star oli jo missattu, FFS!
Mutta kaikesta huolimatta, tai juuri siksi Star on Kikin biisi koska...
I see you're not an ordinary being.
But a luminary hearted soul --
Kiki siis lähti minun ja Sampsan mukaan 3000 kilometrin automatkalle pohjoiseen. Oletimme, että Kiki olisi ainoa koiristamme joka osaisi arvostaa oleskelua hyisen jäämeren liepeillä - tosin luuloksi jäi moinen hyisyys, kun hellettä pukkasi melkein Nordkappiin saakka. Tarkoituksena oli siis päätyä jäämerelle, muuta suunnitelmaa matkalle ei ollut. Mukaan vain teltta ja makuupussit ja Kikin passi, ja niin sitä lähdettiin sporttikuoriaisellamme Fifillä köröttelemään. Sää oli suorastaan jumalainen koko matkan ajan, auringonpaistetta ja lämmintä riitti mutta ei tukaluuteen saakka ja ainoa ehta ötökkähyökkäys jäi onneksi Rovaniemen leirintäalueelle. Matka oli kaikin puolin niin suurenmoinen kokemus, että sanat loppuvat kirjoittaessa heti alkuunsa. Menkää itse pohjoiseen! Se vie mennessään (muutakin kuin hulluna pätäkkää. Varatkaa Norjaan budjetti kuin olisitte menossa loistohotelliin täyshoitoon. Tsiibus että siellä oli kallista! - mutta täysin törsäyksen arvoista.).
Kiipeilemässä aivan hillittömässä helteessä ametistikaivokselle tunturin huipulle.
Onneksi reitin varrelta löytyi pikkuinen puro jossa lätsytellä tassujaan.
Kuinka ollakaan: taas kiipeilemässä (Lapissa! Kiipeilemässä! Kumouksellista!). Tällä kertaa tikkaita ja pitkospuita pitkin suomen suurimmalle tafonille, Karhunpesäkivelle.
Kiki silmät moljakkana itse Karhunpesässä. Mieletön paikka, myös allekirjoittaneesta.
Jaloittelemassa rajantylityksen jälkeen rajajoella Kárásjohkassa. Ai että oli mukava oikoa pitkää kinttua Rovaniemeltä löytyneen tennispallo-aarteen kanssa juostessa!
Biitsillä oli rento meininki ja ihanaa lämmintä hiekkaa. Meininki kuin rantalomalla, satoja kilometrejä napapiirin yläpuolella.
Sitten myö taas kiivettiin! Täältä vuorelta löytyi karmiva, ilmeisesti saksalaisten peruja oleva bunkkeri vuoren sisään kaiverrettuna. Paksut teräsovet oli hitsattu kiinni, mutta jos olisi ollut vuorikauris tai ninja tai riittävän humalassa, olisi varmaan päässyt kiipeämään hyljättyyn bunkkeriin eräänkin "parvekkeen" kautta, joissa ovet retkottivat auki kuin ammottavat suut pimeyteen. Ei sillä, että todellakaan olisi oikeasti uskaltanut mennä sinne sisälle. Hyrrr.
Ensimmäinen kosketus Jäämereen! Kiki meni välittömästi hörpylle, neropatti. Kaikkialla oli lampaita ja vesi oli niin kirkasta ja läikkyi kuin silkki kivien lomassa. Kiviset rannat olivat täynnä rakkolevää, sinismpukoita, näkinkenkiä ja merisiilejä, joista viimeksi mainittu oli Kikin mielestä varsinainen gourmet-herkku. Jäämeri on tiikerikoiralle varsinainen seisova pöytä, näemmä. Yritimme kovasti käydä uimassa, mutta kun kahlatessa hävisi tunto varpaista alle kolmenkymmenen sekunnin, taistelutahto karisi nopeasti ja tyydyimme ihailemaan turkoosia, kimmeltävää vettä turvallisen välimatkan päästä.
Jäämeri on ehdottomasti kaunein meri, mitä tähän ikään olen nähnyt.
Kaislikossa suhisee, tai jos ei kaislikossa, niin ainakin whippetin korvien välissä. Altassa joen/vuonon suistossa. Kiki löysi mm. ruijanpallaksen päitä 4kpl, jotka piti innoissaan esitellä mammalle, sekä poron kylkiluita, muutamia meren lahjoittamia aarteita mainitakseni.
Ja ta-dah, taas kiipeilemässä! Kiipesimme hetken mielijohteesta ihan oikealle Norjalaiselle tunturille, koska bongasimme jännittävän kivikasan sen huipulla. Luulin seidaksi, mutta ilmeisesti se oli turistien kasaama, koska kivikasoja olikin useita. Toisaalta, näkymä huipulta oli lievästi ilmaistuna henkeäsalpaava (kuten oli myös kiipeäminen tunturille auringonpaahteessa etelärinnettä pitkin.).
Kiki ja edellämainittu kivikasa. Lämpö naurattaa hipettiäkin. Tällaista pohjoisimmassa pohjois-euroopassa heinäkuussa.
Mutta voi mikä riemu, siellä tunturilla oli luntakin! Kiki ampui päistikkaa lumilämpäreelle ja jäi hartaana seisomaan sinne varmaan kymmeneksi minuutiksi. Pyörittelin lumipalloja ja nakkelin niitä neidille leluiksi. Kun lopulta lähdimme laskeutumaan, Kiki seurasi meitä lumessa niin pitkään kuin lunta riitti ja liittyi vasta sitten seuraamme alas vievälle polulle (jonka löysimme vasta, kun olimme rymynneet omin nokkinemme ylös kivistä, soista ja karikkoista rinnettä...).
Kiki ja Maisema. Isot vedet ovat Jäämerta, pieni vesi etualalla tunturijärvi.
Hiekka oli pehmeää, pallo oli paras, mutta hitsi kun se hiekka tunki myös korviin!
Iltaisin teltassa (tai leirintämökissä) uni maittoi hipsuneidolle melko makeasti, voisi jopa sanoa.
Kikin kanssa oli todella helppoa ja mukavaa matkustaa. Autossa se köllötteli omassa kevythäkissään tyytyväisenä ja kun teltta saatiin pystyyn, se pujahti telttaan kuin olisi ikänsä siellä asunut. Kun mökissä ei saanut nousta sänkyyn, Kiki käpertyi koppaansa lattialle ilman vastalauseita. Kahvilla ja ruokaillessa - suuret kiitokset muuten Lapin matkailumestoille, kun vastaan ei tullut ensimmäistäkään pysähdyspaikkaa, jonne koiraa ei olisi saanut ottaa mukaan terassille ja useimmissa paikoissa koiralle myös tarjoiltiin heti raikasta vettä - raitapaita köllähti varjoon pöydän alle koiranunta nukkumaan. Koiran ollessa mukana tuli tehtyä itsekin riittävästi verryttely- kautta pissipysähdyksiä eikä kukaan jumiutunut, kiitos tämän taukotoiminnan. Mihin tahansa pysähdyimme ihmettelemään, Kiki lähti iloisena ja uteliaana mukaan nuuskimaan puskia ja pomppimaan kiville ja valmiustilassa vaikka vähän leikkimään Rovaniemen-terveis-pallolla tai MPL™:lla. Aina valmis kuin lukkari sotaan! Kiki Pop, paras matkatoveri ja makuupussinlämmittäjä, jonka Sampsa voi todistaa. Viimeisenä yönä Norjan puolella olimme laaksossa, joka oli kuitenkin riittävän korkealla, koska heräsimme aamulla pilven sisältä. Ymmärrettävästi silloin oli hieman kalseaa, ja Kiki olikin mönkinyt yön pimeinä tunteina omasta kopastaan Sampsan makuupussiin. Itse heräsin nokka huurassa. Matkakumppanini sen sijaan örisivät tyytyväisinä ja lämpiminä. Ensi kerralla pitänee ottaa pohjoiseen mukaan toinenkin koiruus, sittenkin.
Tässä vielä Kikitön kuva vuonosta. Leikitään nyt vähän Pohjois-Norjan matkailumainosta. Menkää ihmeessä katsomaan kuinka kaunis voi maalima olla.
]]>Kymmenen päivää erossa pienistäni! Miten minä pärjään? En ole todellakaan tottunut olemaan koiristani erossa kovin pitkiä aikoja, en varsinkaan kaikista yhtä aikaa. Ja etenkin näin kesälomalla koko arkipäiväni pyörii siimahäntien ympärillä. Niiden pikku tassujen tepsutus säestää jokaista toimeani sisällä ja ulkona. Kun istahdan alas, saan saman tien kiihkeitä suukkoja ja runsaasti hännänheilutusta ja vähintään jokun tökkimään lelulla tai kiipeilemään päälleni. Hiljaisimpanakin hetkenä kuulen jostain rauhallista nukkujien tuhinaa, eikä minun koskaan tarvitse lähteä kävelylle tai pyöräilemään yksin. Vaikutan myös marginaalisesti vähemmän hullulta ohikulkijoille ja naapureille, kun voin väittää puhelevani ja laulavani ääneen koirille, enkä vain itsekseni.
Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta pientä mollisävelmää pitää aina taustalla jollittaa kuitenkin. Jostain syystä Kiki on takapäästään hiukan jumissa, ja se huolettaa. Onneksi Taru osaa verrytellä jumiutunutta lannerankaa. Kikihän on menossa mummolasta viikonlopuksi tätilään lomalle bestiksen ja muun lähi-etälauman rie/muksi tai -saksi.
Africa ja Kiki Pop ensimmäisissä yhteisissä viehetreeneissä. Leikiksi meni (vetojen välillä).
Näin sitä mennään, OIKEASTI. Pieni kiikeripimu on sairaan nopee!
Meillä Kiki Pop on ainoa, joka treenaa viehettä. Vili-poloinen oli myös ihan tykki tässä hommassa, mutta siltä repesi selkälihas melkein kokonaan poikki viehetreeneissä sattuneessa kuperkeikka-onnettomuudessa. Siihen loppui Vilin alkamatta jäänyt kisaura. Vili juoksi vielä monta vuotta tosin huvin vuoksi vieheen perässä, mutta nyt rikkonainen selkä tuppaa menemään jumiin tavallisesta hihnalenkistä, niin papparainen on jäänyt ihan kokonaan eläkkeelle myös vieheellä riehumisesta. Mytty ei koskaan kiinnostunut vieheestä - se hölkkäsi liikkuvan turkisvieheen perään parikymmentä metriä ja kääntyi sitten katsomaan että "mamma, mikset sinä juokse?" ja kääntyi takaisin. Vähän liian vahva luoksetulo saatu sitten aikaiseksi Mytyn kanssa...
Lula on luonteeltaan sen verran kiihkeämpi, että se olisi saattanut viehettä ajaakin, mutta sydämen sivuääni aiheuttaa sen verran henkistä huolta minulle, että en ole uskaltanut Lulaa tämän väkevän harrasteen pariin sen kummemmin tarjota. Tänä kesänä vein sen katsomaan kuitenkin Kikin treenejä. Lula katseli kiinnostuneena toisten juoksentelua, mutta ei ainakaan vielä hajonnut koneen hyrähtäessä käyntiin. Ehkä lähitulevaisuudessa tapahtuvan sydänultran jälkeen saamme varmuuden, voiko Lula vielä harrastuksenomaisesti joskus ajaa (itseään monta kertaa suurempaa) viehettä laajoilla aurinkoisilla pelloilla.
Lisäksi olemme löytäneet monttuilun riemut (nyt, kun on koira, joka itse asiassa tykkää juoksennella päättömästi eikä murehdi kynsien murtumista mamman kintuissa. *Kröhöm, italianvinttikoiranartut, ysk*). Viimeksi kävimme testaamassa lähimonttua Jagodas-tyttöjen Nemin ja Soinnun kanssa.
EAT OUR DUST!
Kuulkaas kekarat, täti näyttää mistä närhi pissii. (Nemi etenee kohtuullisella raivolla.)
Sointu ja ujosti mukana kirmaillut Lula. Kuvailinkin Lulan leikkiin osallistumistyyliä aikaisemmassa postissa: turvallisen välimatkan päässä whippeteistä, riittävän lähellä mammaa, mutta innolla joukon hännillä!
Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! t: team hoverwhippets
On mukavaa, kun Kiki Popilla on monta ystävää joiden kanssa leikkiä whippet- ja muita leikkejä. Kikin ystävistä puheen ollen, ja näistä elon mollisoinnusta: huoli on Kikin bestiksestä n.o 2, eli Luigi-brassista. Luigille jaettiin elämän UNO-pelissä kohtuu huonot kortit, mitä tulee oman kodin löytymiseen. Luigi itse ei välttämättä myöskään ole osannut pelata kättään oikein koekodeissaan, mutta kyllä mielestäni pitää ihmisten laittaa vähän yritystä peliin, jos ottaa kotiinsa puolivalmiin koiran kokeilemaan laumaan sopimista. Siinä ei vielä viikko eikä kaksikaan kerro mitään, miten yhteiselämä alkaa sujua.
Luigi on ihana poika, suoraviivainen, äärettömän kuuliainen, iloinen kaveri. Kikin kanssa kohdatessaan ne painivat yhtenä mykkyränä aamusta iltaan, välillä vetävät samassa korissa unta palloon ja sitten taas leikki jatkuu. Luigi tarvitsisi siis kodin, joka haluaa juuri Luigin.
Luigi ja Kiki syksyllä 2013
Luigi ja Kiki juhannuksena 2014. Monttuilemassa tietysti!
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Palaillaan parin viikon päästä :)
]]>
Tähän on ihan pakko laittaa kuva tästä juhlapäivästä, kun saimme ystäviltä luomulampaan sisuskaluja koirille. Siinä on neljät kauniit, puhtaat, hyväntuoksuiset lampaan sisukset ruoansulatuselimistöä lukuunottamatta odottamassa tehosekoittimeen joutumista. Oli oikeasti niin juhlallista, kun sai itse tehdä näin upeista aineksista koirille sörsseliä. Ensi syksynä toivottavasti taas käy tuuri!
Normaalisti koirien eväät tulevat kuitenkin pääasiassa Sohvin Valinnasta ja Vauhti-Raksulta.
Vähän söpö ruokasanko meidän koirilla, eix.
Näin siisteissä pötköissä tulevat eväät meille (ja umpijäässä. Nämä ovat sulaneet vajaan vuorokauden kylppärissä). Harmahtavat pötköt ovat mahaa, tummanpunertavat sisäelintä ja vaaleanpunaiset possun jauhelihaa. Vihreä on kasvista, näin väitetään. Ruoan suhde ei mene aivan noin, keskimäärin pyritään siihen, että reilu kolme viidesosaa ruoasta on mahaa ja kasvista ja loput sitten raskaampaa tavaraa kuten sisäelimiä, jauhelihaa ja liha-luumassaa.
Mmm, herkullista! Kuvassa mahaa, kasvissörssöä ja kanan kivipiiraa. Kysykää koirilta, miten on hyvää.
Siinä sekoitettuina yhdeksän pötköä mahaa, neljä pötköä sisäelimiä, kolme pötköä jauhelihaa, yksi pötkö kivipiiraa, kolme kasvissosepötkelöä ja reilu puolitoista kiloa muuta kasvissörssöä.
Mistä tulikin mieleeni, että yksi iso syy Vilin edesmenneen hengityksen lisäksi raakaruoalle siirtymiseen ja siinä pysyttelemiseen oli perheemme kaksi ruokavaivaista, eli lohelle ja perunalle yliherkkä Vili, ja hiivaan taipuvainen, naudanrustoille ja naudanlihalle sekä strutsille (?? Älkää kysykö, en aio koskaan enää kokeilla) allerginen Lula. Lula pystyy syömään naudan mahaa ja sika-nauta-jauhelihaa, mutta alkaa rapsuttaa heti, jos sille antaa naudan rustoja tai puhdasta naudanlihaa. Vili taas oksentaa lohesta ja perunasta. Onneksi poikkeuksena sääntöön on lohiöljy, josta Vili ei saa oireita. Hapertuvat aivot tarvitsevat nimittäin rutkasti omegakolmosia.
Sallitut lisäaineet, eli lohiöljy, b-vitamiini ja kylmäpuristettu rypsi- tai auringonkukkaöljy (näyttää olevan ihan finaalissa että toivottavasti jää tämä kuva mieleen seuraavalle kauppakeikalle). Joskus lisäsin pellavaöljyä koirien ruokaan, mutta se tahrasi kaikki astiat ja astianpesukoneen, joten luovuin tökötistä. Näitä annostellaan siis kuppiin per annos, en lisää puurosatseihin tekovaiheessa. Toisinaan lisään ruokaan himpun merileväjauhetta hivenaineiden lähteeksi, mutta nyt oli merilevä loppu (ja tämäkin mielessä toivottavasti seuraavalla kerralla Prismaan mennessä, toivoo hän!). Merilevälle on myös moni koira allerginen, jotta sen kanssa joutaa olla varovainen.
Meillä kerätään kananmunankuoret kuivumaan, ja allekirjoittanut saa sitten purkaa niihin aggressionsa Jamie Oliverin graniittisen survimen eli morttelin kanssa ja tekee niistä jauhetta. Tämä harraste siis siksi, että kananmunankuorijauhetta heitetään sitten tuonne mössöön ja koirat siitä saavat kalsiumia luustoonsa. Sillon, kun laiskottaa, tai ihan muutenkin, mössöön voi laittaa pötkön tai pari liha-luumassaa, joka ajaa pääpiirteissään saman asian. Italiaanot ovat hyviä katkomaan hentoja luitaan, siksi meillä ollaan lievästi hysteerisiä riittävän kalsiumin saannin suhteen. Moni raakaruokkija luottaa nimittäin tässä siihen, että roira saa syömistään luista riittävästi kalsiumia. Lulan luiden syönti on kuitenkin varsin heikkoa, sille kun tuppaa lampaan poron kylkiluutkin olemaan liian kovaa purtavaa, saati sitten possun tai muun järemmän eläimen. Varmistan siis riittävän kalsiumin lisäämällä mössöön kalsiumin lähteitä.
Sitten, kun mössöt on pakattu annospurnukoihinsa, on tietenkin tiskauksen vuoro! Esipesuryhmä värisee valmiustilassa koko prosessin ajan, kunnes he pääsevät hikiseen työhönsä.
Mytty ottaa tiskausvastuunsa tosissaan.
Nykyään markkinoilla on varmasti koiranruokia, jotka sopisivat meilläkin koko laumalle, mutta helppo niitä ei ole löytää. Nappuloissa on todella usein lisättynä esimerkiksi oluthiivaa, joka onkin kelpo B-vitamiinin lähde, mutta Lulalle sitä ei voi antaa himppuakaan. Ja jos täyteaineena on peruna, ruoka ei käy Vilille. Välttelemme myös nautaa, kaikkia sokereita ja lohta. Totesin, että kun voin itse kytätä kaikki mahdolliset ruokaan sisältyvät ainekset, selviän vähimmillä yöunien menetyksellä. Täten siis: raakaruoka (ja Ziwi Peak, ns. raakanappula, Uuden Seelannin ihmepelastusruoka, joka puukottaa lompakkoa ihan kiitettävästi, mutta on varmasti paras koiran kuivaruoka markkinoilla).
Palatakseni vielä tähän kotoisaan, noin kerran kuussa toistuvaan mössösirkukseen - pakkaan siis sekoitetun sörsselin karkkilaatikoihin ja muihin pääläreihin (joissa on tiivis kansi, joka pitää koiranruoan herkkuaromit erillään jääkaapin muista tuotteista) ja pakastan evään uudelleen. Yksi noin 2kg annos riittää noin kahdelle ruokailukerralle. Koirien ruokailuviikko menee näin kesäisin about tälviisiin: puuropäivä, luupäivä, puuropäivä, luupäivä, ziwipäivä, ziwipäivä, luupäivä. Talvella luupäivä on noin joka kolmas päivä, sen vuoksi, että talvella isi joutuu enemmän vastuuseen ruokinnasta ja myös siksi, että Mytty tuppaa saamaan lievää ummetusta luista, koska hän vihaa lenkkeilyä, erityisesti talvisin, jolloin rouvan ruoansulatuselimistön toimivuus taataan työntämällä sinne riittävästi kuitua, eli lisäämällä puuropäivien ja ziwipäivien määrää. Kesäisin tätä ongelmaa ei ilmene (toim. huom. paitsi tänä hikisenä kesänä ?&#! emme ole pääseet aivan toivottuun luu/muu eväs-rytmiin. Ylläri).
Me ja meidän eväät. Tällä meidän pitäisi elää reilut pari viikkoa. Mitäs me syömärykätit!
]]>
Kiki ja Auri (Muskettikoiran Ksenia) tuovat pallon yhteisvoimin.
Kiki Pop kävi uimassa monta kertaa, ja minä iloitsin, kunnes muistin, että nyt sen punkkimyrkky siellä nyt huuhtoutuu poikkeen. Minä kun sen myrkytin niin siinä tiedossa, että ei se ui, kun ei se uinut viime kesänäkään, ja tänä kesänä kerran vahingossa, kun leikkikaveri nakkasi lelun vähän liian kauas jorpakkoon. Nyt kyllä mennä porski kuin mikäkin peräroottori, pystyssä kuin poiju ja etujaloilla kauhoen, mutta kovin iloisena, lelu hampaissa. Annoin toisen uida. Itskuja otti päästä, kun piti seista tuulisella rannalla ja väistellä vettä valuvia tovereita.
"Millon täällä oli tarkoitus olla niinku tosi hauskaa? Täällä on vaan kylmä ja tuulee ja heinät pistelee pyllyyn."
Niityllä sentään vähän itskutkin kirmaili. On suloista, kun Lula innostuu ja lähtee loikkimaan palloa jahtaavien koikkereiden ja whippettien perään, mutta koska sen pitää ottaa noin 368 askelta siihen, mihin nämä sitä neljä kertaa suuremmat koirat ottavat kahdeksan, niin se päätyy aina pyörtämään päänsä ja sinkoaa takaisin mamman jalkoihin, kun kaverit saavat pallon hampaisiinsa. Lula pitää itse huolen, ettei jää isompiensa jalkoihin. Siitä huolimatta sillä näyttää olevan aika hauskaa (silloin, kun ei seista tuulessa rannalla ja riemuita, kun toiset pärskii veden varassa. Se touhu ei lie täysjärkisille.). Toisinaan Mytty innostuu myös leikittämään lastaan, ja ne nahuavat kahdestaan, vinhasti kieppuen ja toisiaan näykkien ja pyrähdellen juoksuun jäljekkäin. Silloin ne muistuttavat jotain pieniä lepattavia perhosia tai muita keijueläimiä erehdyttävästi.
Ei-todellakaan-keijueläimet BFF Africa (Tarumetsän Tyylikäs Neitokainen) ja Kiki Pop. Pikemminkin pistetyt porsaat. Toiselta aukesi korva (Africalta, Kiki ilmeisesti sekoitti sen palloon, ei ole ensimmäinen kerta kuin mikä tahansa lentävä esine on hämännyt Kikiä luulemaan että sen täytyy olla hänen pallonsa - Ei sillä, että Kiki olisi huononäköinen. Tai tyhmä. Ei tietenkään. Ymmärrettäviä erheitä ovat ne, että ohi lentävä perhonen - tai ystävän korva - näyttää äkkivilkaisulla pallolta.) ja Kikiltä aukesi rystynen erään erityisen näyttävän, mutta harmittavasti taltioimatta jääneen kuperkeikan jälkeen. Ja veri tirskui. Eikä se haitannut riekkumarai-leikkejä yhtään!
Ja kuten tavallista, pojilla oli omat kivat, jotka muodostuivat mm. pissiringin pystyynpanosta kahden kesken ja muista poikien jutuista, kuten korsien haistelusta, merkkailusta ja poikapainista örinän kanssa. Ainoa, mihin Vili ei Siriuksenkaan (Marikosan's Pax Orion) perässä suostu, on veden varaan. Sirius sen sijaan meinasi uida ulapalle, kun erehdyttiin kannustamaan häntä uimahommiin. Niin hän sitten näytti että tälviisiin ämmät. Nokka kohti horisonttia ja soromnoo. Onneksi kääntyi sentään takaisin kun kiljuttiin aikamme. Rantamudissa rypeneet isommat rakit kuivatettiin toisella pallonheitto- ja hakukierroksella ja loppuillan rauhalle ei ollut vertaa. Onni on onnellisen väsynyt koira, jonka ruumis ja sielu on saanut tasapuolisesti äksöniä ja joka täten nukkuu seljällään kuin allakantekijä.
Eilen oli kivaa, tänään ei niinkään, koko päivä sisällä sadetta suojassa ja byrökrätiän kanssa painiessa yms. eri tylsässä toimessa. Uuni sentään lämmitettiin ja tällä hetkellä tuulikellot ja tiikeri kisaavat parhaasta paikasta hohkavan kaakeliuunin kyljessä. Vallitseva unettava hiljaisuus tosin viittaisi, että kaikki ovat sijansa löytäneet ja nauttivat suomen kesästä takan lämmössä.
]]>