Teen heti alkuun ei suorastaan koiriin liityvän tunnustuksen, mutta kyllähän se vaikutta tuulikellojen ja tiikerin elämään myös, vaikka en haluaisikaan. Olen kipukroonikko; useimmiten kanveesiin kaataa ihastuttava, hoitoon vastaamaton endometrioosi, toisinaan taas migreeni, ja kolmantena epämääräiset lonkkakivut. Tällaisina päivinä (kuten tänään) en luonnollisesti kykene edes kynnelle, saati lenkkeilemään, joten koirille tulee "pakkovapaita" silloin tällöin. Tämä aamu oli kaukana hehkeästä - the morning has broken and so have I, oli ensimmäiset aatokset viideltä, kun heräsin pyörryttävään kipuun. Ei kun nappia naamaan ja piirretyt pyörimään (tämän aamun pelastajat olivat The Simpsons Movie ja The Spongebob Squarepants Movie) ja horisontaaliseen asentoon johonkin pehmeään paikkaan.

Mikä tästä nyt teki jotenkin mainitsemisen arvoista? No se, että olen huomannut, että minun säännöllinen huonouteni vaikuttaa noiden kuonoeläinten käytökseen. Normaalisti saan heittää sohvaan pötkälleen - se on sellainen kankea ja kapoinen 50-luvun sohvankuvatus, vinyylipäälysteinen, liukas, kylmä ja nahkea, joten yleensä siinä saa kölliä keskenään. Mutta kun on huonoutta, niin koirat pyrkivät saman tien viereen. Kiki haluaa vatsaa vasten. Vilille on tärkeää olla naamaa lähellä, joten yleensä se käpertyy kaulaa vasten kiepille. Lula (työnnettyään ensin huolestuneen kielensä parikymmentä kertaa sieraimeen) käy pienelle kerälle polvitaipeisiin tai kyljen päälle lämmittämään. Mytty menee sitten aivan jalkopäähän. Täytyy sanoa, että sairastaminen olisi ihan todella paljon kurjempaa ilman koirien lämpöä ja läheisyyttä. Siellä me sitten tänäänkin pötköteltiin, yhdessä tiiviissä läjässä. Kun kipusin sitten yläkertaan omaan sänkyyn, ihan vaihtelun vuoksi, seurue tuli perässä ja asemoi itsensä tasan samalla tavalla kuin sohvaankin, nuo taivaan lahjat, elävät kuumavesipullot. Tippahan siinä melkein tulee linssiin, kun toiset hoivaa ja lohduttaa niin täysii.

Vili varsinkin on aina ollut kova hoitamaan. Kun sairastin nuorempana vatsatauteja - olin tästä ihan kuuluisa, että sain joka ikisen pirun plöröpöpön joka ikinä oli liikkeessä, missään. Sitten nukuttiin kylppärin lattialla (taivahan kiitos lattialämmityksestä jne.). Niin Vilin oli pakko päästä sinne kylppäriin minun kanssani, ja aina se pyrki vatsan päälle makaamaan, että mamma, sinulla on massu pipi, minä haudon ja hoidan! Karseaahan se oli, kun 7,5kg neljän grillitikkukintun varassa tulee torsimaan muutenkin sorsittua ruoansulatuselimistöä, mutta kun ei raaskinut toista kieltääkään kun hän oli niin sairaanhoitajaa.

Mutta se mikä vasta yllätti, oli itskutyttöjen käytös, kun Kiki Pop huhtikuussa varasti 800 grammaa jäistä jauhelihaa, söi itsensä turvoksiin, oksensi nukkuessaan, veti oksennusta henkeen ja sai keuhkokuumeen, näin tietysti lauantaina ja isin syntymäpäivän kunniaksi vieläpä. Pieni tiikeri oli niin huonona, että sydämeen koski, kovasti. Onneksi saimme heti asiantuntevaa hoitoa ja hyvät antibiootit ja aloitimme toipumisrojektin. Me mamma ja isi pidettiin keittiön leivinuunia koko ajan kuumana ja Kiki rötkötti pitkällään, selkä uuninkylkeä vasten, oikeaoppisesti keuhkojaan lämmitellen, ja hengitti raskaasti puuskuttaen, monen monta päivää. Niin mitä tekivät Mytty ja Lula?
Ne kävivät haistelemassa Kikiä varovaisesti, kun se lauantaina vielä oli puolitiedoton kuumeesta. Sitten huomasin, että ne puristautuivat Kikin liki uunin eteen - sinänsä ei mitään kummallista, paitsi yleensä itskutytöt arvostavat henk.koht. tilaansa ja pärisevät whippetinroikaleen hajuraon päähän HEIDÄN lämmönlähteensä edestä. Mutta ei nyt. Nyt ne painautuivat Kikin rintaa ja vatsaa vasten, ja välillä jopa hellästi pesivät toipilaan korvia toimituksen ohessa.
 

kikilulamytty-normal.jpg

Tälleen meillä änkeydyttiin, kun pikkusiskolla oli huonoutta (Tässä tosin lämmitetään väärää päätä, mutta ajatus lienee tärkein).

Minua tämä näiden huolenpito toisistaan liikuttaa. Kun he ovat kuitenkin niin yhtä suurta perhettä ja tärkeintä on olla yhdessä, vaikka italiaanotytöt eivät esimerkiksi juuri suvaitse leikkiä tuon leuhottavan ylisuuren kanssa. Mutta tosipelissä sitten huolletaan ja hoidetaan niin hellästi, että hempeyteen taipuvaiselta sivustaseuraajalta alkaa huuli värisemään (niin kuin allekirjoittaneelta.).

Niin että jännittävä on tämä näitten hoivavietti ja koiramainen empatia. Itse tällaisena maanantaikappaleena olen erinomaisen kiitollinen, ettei tarvitse yksin kärvistellä kun muutenkin kaikki ottaa päästä kun oikein juilii. Mutta eritysen somaa se on tosiaan, kun hoitavat toisiaan. Seurailen mielenkiinnolla, miten tyttöset ottavat hiljalleen dementoituvan Vili-papparaisen toilaukset vastaan - toistaiseksi kärsivällisesti, mitä nyt hengessään muljauttelevat selvästi silmiään, paitsi Kiki, jonka jokainen solu tuntuu hymyilevän hölmönlempeää hymyä 24/7, tapahtuipa sitten mitä tahansa ja vaikka Vili istuisi sen naaman päälle ja sitten murahtaisi, että mitä työnnyt siihen persien alle, kakara.

 

IMG_2098-normal.jpg

Keuhkokuume-episodin jälkeen lauman pienin ja isoin löysivät näin somasti sointuvan yhteisen sävelen, kun aikaisemmin meno tuppasi olemaan vähän että "DUH VÄHÄN OOT IHANA PIKKU-ISOSISKO ANNA MÄÄ VÄHÄN VINGUTAN SUA DUR DERP" ja "Aaaargh jätä mut rauhaan kauhea holtiton jättiläis-karvakatepillari! Aaaargh!" Nyt ne on ihan parhaat kaverit. Ja mamma on ihan että sydän sydän sydän.

 

sampsatyt%C3%B6t-normal.jpg

Tämä on sitten alkukesän sielunhoitoa joka myös perusläjäytymisenä tunnetaan. Läheisyys on tässä laumassa in (Vilikin on kuvassa, makaa vain isin takana piilossa).