Vielä viimeinen päivitys ennen kuin terässiivet taivaan leikkaa ja maan ääriin heittää keikkaa. 
Aloitin aamun erityisen äreänä hyvälle säälle, kun täytyy pakata eikä ole aikaa lähteä karvaisten parhaiden ystävien kanssa metsään vetelehtimään. Ulla-mummi tulee puolenpäivän aikaan hakemaan koirat maalle. Niillä ei siellä ole hätäpäivää, joen äärellä humisevien koivujen alla viheriöivällä, kukoistavalla maalaispihalla, rantasaunan, Klonkku ja Sulo-kissojen ja huolehtivan Ulla-mummin seurassa. Koska vastustan pakkaamisurakkaa helteessä, menin sen sijaan riippumattoon mököttämään, ja Kiki tuli saman tien maton alle varjoon nukkumaan ja Lula hyppäsi vatsan päälle ja kävi siihen, naamatusten, antamaan välillä pieniä suukkoja ja tökkimään räkäläikkiä kirsullaan silmälaseihin. Tuli kurkkua kuristava ikävä.

Kymmenen päivää erossa pienistäni! Miten minä pärjään? En ole todellakaan tottunut olemaan koiristani erossa kovin pitkiä aikoja, en varsinkaan kaikista yhtä aikaa. Ja etenkin näin kesälomalla koko arkipäiväni pyörii siimahäntien ympärillä. Niiden pikku tassujen tepsutus säestää jokaista toimeani sisällä ja ulkona. Kun istahdan alas, saan saman tien kiihkeitä suukkoja ja runsaasti hännänheilutusta ja vähintään jokun tökkimään lelulla tai kiipeilemään päälleni. Hiljaisimpanakin hetkenä kuulen jostain rauhallista nukkujien tuhinaa, eikä minun koskaan tarvitse lähteä kävelylle tai pyöräilemään yksin. Vaikutan myös marginaalisesti vähemmän hullulta ohikulkijoille ja naapureille, kun voin väittää puhelevani ja laulavani ääneen koirille, enkä vain itsekseni.

Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta pientä mollisävelmää pitää aina taustalla jollittaa kuitenkin. Jostain syystä Kiki on takapäästään hiukan jumissa, ja se huolettaa. Onneksi Taru osaa verrytellä jumiutunutta lannerankaa. Kikihän on menossa mummolasta viikonlopuksi tätilään lomalle bestiksen ja muun lähi-etälauman rie/muksi tai -saksi.

Africa ja Kiki Pop ensimmäisissä yhteisissä viehetreeneissä. Leikiksi meni (vetojen välillä).

Näin sitä mennään, OIKEASTI. Pieni kiikeripimu on sairaan nopee!

Meillä Kiki Pop on ainoa, joka treenaa viehettä. Vili-poloinen oli myös ihan tykki tässä hommassa, mutta siltä repesi selkälihas melkein kokonaan poikki viehetreeneissä sattuneessa kuperkeikka-onnettomuudessa. Siihen loppui Vilin alkamatta jäänyt kisaura. Vili juoksi vielä monta vuotta tosin huvin vuoksi vieheen perässä, mutta nyt rikkonainen selkä tuppaa menemään jumiin tavallisesta hihnalenkistä, niin papparainen on jäänyt ihan kokonaan eläkkeelle myös vieheellä riehumisesta. Mytty ei koskaan kiinnostunut vieheestä - se hölkkäsi liikkuvan turkisvieheen perään parikymmentä metriä ja kääntyi sitten katsomaan että "mamma, mikset sinä juokse?" ja kääntyi takaisin. Vähän liian vahva luoksetulo saatu sitten aikaiseksi Mytyn kanssa...
Lula on luonteeltaan sen verran kiihkeämpi, että se olisi saattanut viehettä ajaakin, mutta sydämen sivuääni aiheuttaa sen verran henkistä huolta minulle, että en ole uskaltanut Lulaa tämän väkevän harrasteen pariin sen kummemmin tarjota. Tänä kesänä vein sen katsomaan kuitenkin Kikin treenejä. Lula katseli kiinnostuneena toisten juoksentelua, mutta ei ainakaan vielä hajonnut koneen hyrähtäessä käyntiin. Ehkä lähitulevaisuudessa tapahtuvan sydänultran jälkeen saamme varmuuden, voiko Lula vielä harrastuksenomaisesti joskus ajaa (itseään monta kertaa suurempaa) viehettä laajoilla aurinkoisilla pelloilla.

Lisäksi olemme löytäneet monttuilun riemut (nyt, kun on koira, joka itse asiassa tykkää juoksennella päättömästi eikä murehdi kynsien murtumista mamman kintuissa. *Kröhöm, italianvinttikoiranartut, ysk*). Viimeksi kävimme testaamassa lähimonttua Jagodas-tyttöjen Nemin ja Soinnun kanssa.

 

EAT OUR DUST!

Kuulkaas kekarat, täti näyttää mistä närhi pissii. (Nemi etenee kohtuullisella raivolla.)

Sointu ja ujosti mukana kirmaillut Lula. Kuvailinkin Lulan leikkiin osallistumistyyliä aikaisemmassa postissa: turvallisen välimatkan päässä whippeteistä, riittävän lähellä mammaa, mutta innolla joukon hännillä!

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! t: team hoverwhippets

On mukavaa, kun Kiki Popilla on monta ystävää joiden kanssa leikkiä whippet- ja muita leikkejä. Kikin ystävistä puheen ollen, ja näistä elon mollisoinnusta: huoli on Kikin bestiksestä n.o 2, eli Luigi-brassista. Luigille jaettiin elämän UNO-pelissä kohtuu huonot kortit, mitä tulee oman kodin löytymiseen. Luigi itse ei välttämättä myöskään ole osannut pelata kättään oikein koekodeissaan, mutta kyllä mielestäni pitää ihmisten laittaa vähän yritystä peliin, jos ottaa kotiinsa puolivalmiin koiran kokeilemaan laumaan sopimista. Siinä ei vielä viikko eikä kaksikaan kerro mitään, miten yhteiselämä alkaa sujua.
Luigi on ihana poika, suoraviivainen, äärettömän kuuliainen, iloinen kaveri. Kikin kanssa kohdatessaan ne painivat yhtenä mykkyränä aamusta iltaan, välillä vetävät samassa korissa unta palloon ja sitten taas leikki jatkuu. Luigi tarvitsisi siis kodin, joka haluaa juuri Luigin.

 

Luigi ja Kiki syksyllä 2013

Luigi ja Kiki juhannuksena 2014. Monttuilemassa tietysti!

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Palaillaan parin viikon päästä :)