Pitkästä aikaa!

Ja myöhässä, mutta kuitenkin. Mytty kävi Ahvenanmaalla, ja siinä sivussa kävi näyttämässä kiiltävää pienen mutu-kalan kylkeään Eckerön koiranäyttelyssä, täten avaten veteraani-"uransa" - Mytty täytti helmikuussa 8v. ja siirtyi virallisesti veteraani-ikään. Erään kohtuu epäonnistuneen tammikuisen Kajaanin keikan jälkeen lupasin nimittäin Mytylle, ettei sen tarvitsisi enää ikinä mennä kylmässä paikassa/kylmällä säällä kehään, ja että seuraavan kerran hän menisi muutenkin kehään vasta veteraani-iässä. Onnistuin pitämään lupaukseni, ja lunastin sen myös. Ahvenanmaalla syyskuun viimeisenä viikonloppuna paistoi aurinko täydeltä terältä ja varsinkin sunnuntaina suorastaan kuumasti. Emme suinkaan valita.

Tämä Ahvenenanmaan visiitti syksyllä alkaa muodostua traditioksi. Nyt oli allekirjoittaneella kolmas vuosi putkeen, mutta olemme varsinaisia aloittelijoita muutamiin muihin verrattuna. Koiranäyttely Eckerössä on oiva tekosyy lomaviikonlopulle lenseässä meri-ilmastossa. Tuleepahan lähdettyä ja tehtyä jotain, köh, hyödyllistä, siinä sivussa.

Tässä nykyisin melko harvinainen näky, nimittäin Mytty kehässä! (Vielä harvinaisempaa näkyä, nimittäin Tiina kehässä, ei tullut ikuistettua, vaikka todistetusti paras narttu-kehässä tämäkin ihme nähtiin) Tilaisuuden tarjoutuessa nimittäin työnsin Mytyn välittömästi osaavampiin käsiin, eli itse kasvattajansa Taru Uutun hyppysiin. Kiitos Tarulle esityksestä ja tuloksesta, ja koirastakin vielä kerran.
Lepuuttakaa silmiänne näissä kauniissa kaarissa. Niin teki kai tuomarikin...

... koska Mytty sai NÄIN SUUREN ROSETIN. Koska hän oli PARAS VETERAANI. Mikä tarkoittaa, että hän oli ihan paras, oikeasti. Tulos oli siis hieno VET-ERI SA PN4 ROP VET.

Myttyhän on minunkin mielestäni koiristani ehdottomasti kaunein, erittäin tasapainoinen ja rotumääritelmän mukainen kokonaisuus, jolla on viehättävän ilkikurinen ilme ja parin tuomarin mielipiteistä huolimatta juuri hyvät, ilmeikkäät korvanlerpakkeet. Ja tuo väri! Huokaus. Musta väri ei kuulemma ole oikein ihmisten mieleen, mustat koirat jäävät löytölöihin helpommin kuin muun väriset, mutta jos minun pitäisi valita mieluisin väritys, se olisi kyllä juuri musta. Tai ainakin tällainen melkein-musta, kuten Mytyn kiiltelevä turkki, joka puolivuosittaisen shampoopesun avulla saa koiran näyttämään kiillotetulta eebenpuupatsaalta.

Tehtiin Oolannissa muutakin kuin pönötettiin kehässä. Käytiin tietysti seikkailemassa esim. satumaisella kallioisella rannalla (joka kuuluu mökkikylämme omistukseen. Siksi meidän mökkikylä on paras.) Rannalla rakenneltiin kivitorneja ja etsittiin hienoja kiviä ja keppejä, koska oli ehkä hienoin sää, paitsi Mytyn mielestä ilma olisi voinut olla vähemmän kiireistä. Brassitovereiden Endin ja Ruun juoksennellessa ees taas, seniori-statuksestaan kiinni pitävä Mytty etsi aurinkoisinta ja tuulensuojaisinta paikkaa lämpöisiltä kallioilta. Vanhojen luiden kolotus tulee ennaltaehkäistä.

Diivan elkeitään Mytty ei hylkää edes metsässä. Mama löysi metsästä jonkun ihme kannon ja yritti ryökäle ottaa siitä Mytytöntä kuvaa. Turha luulo! Vasemmasta takakulmasta kuvaan ninjasi musta, välinpitämätöntä teeskentelevä pikkukala. Tässä hän etutalalla niin kuin pitää ja tuo mitätön puu tuossa sivussa. Phyh.

"Anna huutia pennulle!" No Myttyhän antaa. Ruusta se on kivointa!

Mytyn "lapsirakkaus" ei koskaan lakkaa liikuttamasta minua. Viikonloppuna Mytty innostui lopulta, Ruun (Monsterosa Super Princess Peach) väsymättömän houkuttelun kannustamana, leikittämään kakaraa. Pentujen ja keskenkasvuisten koirien kanssa Mytyllä tuntuu olevan lehmän hermot ja kiven kärsivällisyys. Erityinen pehmyt kohta hällä tuntuu olevan pieniin tyttöihin.
Oli Mytyllä kolmaskin tärkeä tehtävä matkalla, Ruun huudittamisen ja erityisen kauniina ja esteettisenä olon lisäksi. Hän oli Endin (Enare do Tingui) henkisenä tukipylväänä automatkojen aikana, ja vähän muutenkin. Nuori latinomies kun vielä tutustuu Suomen moninaisiin kummallisuuksiin, niin siinä on hyvä olla pieni emäntä apuna. Pieni emäntä olikin esimerkillinen. Pois jonnekin oli jäänyt kotioloissa toimitettava ykkösduuni eli kaiken olemattomankin vahtiminen ja siitä mölyapinointi, ja loma-Mytty olikin leppoisa ja iloinen pyllynheiluttelija, joka ei taatustu yhtään turhaa törähdystä päästänyt äänijänteistään. Myttysen kanssa oli ilo matkustaa!

Menestyjät mökkimme terdellä. Mytty, Endi ja Ruu. 

Ehdimmepä vielä kotimatkan varrella, matkalla lauttasatamaan, piipahtaa Bomarsundin linnoituksen raunioilla piknikillä (NAM!) ja pienellä kävelyllä. Mytty poseerasi supermallin elkein komeassa ympäristössä, hyytävän merituulen hyväilyssä.

FIERCE. Mytty omistaa linnoituksen.

Ce'st moi. Ce'st the nättiest bitch. Ja mulla on kovaäänisin villapaita. Så där!

Minä ja pieni lohensukuinen, kirkkaissa ja kylmissä vesissä viihtyvä vikkeläliikkeinen pikku mutu-kala! Kuva © Mirjami Holopainen (Ruun omistaja :) )
Ensi vuonna taas. Tuo omenapuiden ja punaisten kallioiden saari kutsuu aina uudelleen.

ps. Seuraavaksi Mytty koristaa kehää (ja sen mamma "koristaa" kehän reunaa) 6.12. Helsingissä. En tiedä, mikä kärpänen minua pisti, mutta sinne on koira ilmoitettu ja nyt ihmetellään että mitä sitä tulikaan tehtyä. No, onpahan taas tekosyy matkustaa Mytyn kanssa kahden <3 ja kuluttaa veronpalautukset koirakamoihin Messarin übertarjonnassa.

pps. Puolet kuvista © Heidi Kykkänen, jonka tarkkasilmäiset ehkä jo huomasivatkin vesileimoista!